Istun kotona työhuoneessamme, jota juhlavasti kutsumme kirjastoksi ja katselen kirjoja ympärilläni, niitä on joka puolella. Miksi niitä aina oikein hankkii, vaikka kerran viikossa teemme päätöksen: ei yhtään uutta kirjaa. Mutta lukeminen on ihmisen perusoikeus. Lukeminen on aivojen ruokaa siinä missä musiikki tai liikunta. Oli siis ihan luonnollista, että ”kulttuuriluotsiurani” alussa halusin lukupiirin. Ja nyt tuo samainen ryhmä on lukenut yhdessä 10 vuotta. Vihainen korona esti juhlamme, mutta ainahan voi juhlia, kun tauti taittuu.
Kaikki jäsenemme ovat lähes alkuperäisväkeä. Innostus lukemiseen ja se, että löytyy hyvä syy lukea on monelle meistä motivoiva tekijä. Lukevaa ihmistä ei voi luokitella joko työssäkäyväksi tai eläkeläiseksi. Syy on aina rakkaus kirjoihin ja niiden sisältöihin. Suurin osa lukemistamme kirjoista on uudempaa tuotantoa, niin kotimaista kuin esimerkiksi Nobel-palkittuja teoksia, mutta joitakin ajan aarteita myös.
Lukupiiri ei vain lue itselleen, vaan se myös antaa muille kirjavinkkejä. Näinä vuosina olemme vierailleet monissa alueemme kirjastoissa, vanhusten päiväkeskuksissa ja toimintakeskuksissa. Nettikeskikirjastoon olemme laatineet oman suosikkilistamme koronan riehuessa. Vastaanotto on aina iloisen positiivista, ja meille varattu aika usein kuluu liian nopeaan. Saamamme palaute on aina palkitsevaa. Yhtenä lukupiirin teemana on ollut jakaa pyynnöstä vaikkapa vanhusten päiväkeskuksiin tietoa suomalaisesta kansanperinteeseen liittyvistä asioista esimerkkinä Kalevalan päivä, joulu ja siihen liittyvät asiat, hölmöläiset, eläinsadut ja vaikkapa kummitukset.
Olemmeko kaikki samanlaatuisia lukijoita? Ei taatusti. Jokaisella on omat suosikkinsa, omat mieltymyksensä ja siksi pyrimme yhdessä valitsemaan luettavan kirjan. Jokainen voi kokea teoksen hyvinkin erilailla. Toisaalta vuosien saatossa olemme rohkaistuneet ja uskallamme puhua melko kriittisestikin ja nauraa omille puheillemme. Tärkeää on luottamus ja rohkea vuorovaikutus. Siksi näitä kerran kuussa kaksituntisia kohtaamisia kaipaa ja odottaa, olemme todenneet terapeuttisen vaikutuksen, niin hauskaa voi olla!
Ja yhä vain jaksamme lukea - ehkä toiset kymmenen vuotta.
Pätkä omista tunnoistamme, jotka olen koonnut omiin kansiin. Kirjana Herman Kochin Illallinen:
”Hyvän ruuan äärellä tunteet saa kätkettyä, mutta jo jälkiruuan ja hyvän punaviinin nauttimisen jälkeen alkaa inhorealismi tunkea lukijaan. Kuitenkin kaikkinensa kun on päässyt kirjan puolivälin kohdalle, on joko jatkettava tai lopetettava. Alun ”yksinpuhelu” puuduttaa mutta sitten herää lukupakko. Lukija haluaa tietää, miten ”psykopaatit” ajavat asioitaan, diagnoosit ovat omiani. Kyllä lopulta on sanottava, että Koch on kirjoittanut hienon kirjan, jota on tutkailtava sisällään, omassa mielessään ja myönnettävä, että maailmassamme on paljon Lohmanneja, Sergejä ja Claireja, Mikaelista puhumattakaan. On joko hyväksyttävä tai hylättävä."
Ryhmämme keskusteli paljon, pohti ja pureskeli. Hyvä kirja voi olla raju ja inhottavakin, mutta yleensä se jättää aina johonkin jälkensä.
Kirjoittanut kulttuuriluotsi: Heli Hietaharju-Mölsä
 |
| Kuvassa 1950-luvun lukijoita. |
Kommentit
Lähetä kommentti